Paluu tulevaisuuteen

Kuinka moni muistaa kyseisen leffatrilogian ensimmäisen osan ulkoa? Martyn ja hullun proffan, tai siis Docin. Lempparileffoja lapsuudesta, kertonee jotain myös allekirjoittaneen vitsihuumorin tasosta. Lähellä nollaa ja välillä sen alapuolella. Yhtymäkohta löytyy myös kulttuurisesti ja historiallisesti merkittävästä teoksesta, joka on jättänyt lähtemättömän jälkensä elokuvahistoriaan. Myös minulla on vakaa aikomus tehdä merkittäviä tekoja, tosin ei lähtökohtaisesti elokuvamaailmaan, vaan ihmisten elämään.

Otsikoksi tosin olisi kelvannut myös joku kliseinen ”katsaus viime vuoteen” tai ”mitä tuleva vuosi pitää sisällään”, mut ne ovat vähän tylsiä. Minähän en ole. Eivätkä ne olisi olleet riittävän kunnianhimoisia. Tai noh, suuruudenhulluja. Jos siis ET halua lukea mun menneestä vuodesta, saati tutustua tulevaisuudensuunnitelmiini, lopeta lukeminen. Nyt.

Vuosi 2018. Niin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas! Mä sain monen vuoden rämpimisen jälkeen oman elämäni taas omaan hallintaani. Opiskelin töiden ohella ravintovalmentajaksi. Selvisin pitkän parisuhteen isoimmasta muutoksesta ja oman ajan kutistumisesta minimiin. Stressitasot laskivat normaaliin. Palasin takaisin rakentamaan omaa tulevaisuutta. Ja ymmärsin mahdollisuuteni auttaa myös muita voimaan paremmin!

Ei niin kauan aikaa sitten tein vuosia rakastamaani työtä, johon alkoi kuitenkin tulla enemmän ja enemmän vääränlaista painetta, joka sairastutti mua sekä henkisesti, että fyysisesti. Viimeiset kaksi vuotta siinä työssä oireilin mitä ihmeellisimmillä tavoilla, lääkäritkään eivät keksineet oireilleni syytä. Jatkuvin oire oli ihottuma raajoissa, joihin ei löytynyt selitystä, mutta kymmeniä kortisonivoiteita kyllä. Ja yksi suun kautta ”nautittava” kortisonikuuri. Yksi lääkäri puhui jänisrutosta, toinen lupasi että ”et sä tuohon kuole”. Mutta epäilyksiä ja voiteita lukuun ottamatta, en saanut mitään konkreettista.

Kävin allergiakokeissa, joissa todettiin PPD (fenyylidiamiini) allergia, joten mustan väriaineen käytön (esim. hiusväri) jouduin lopettamaan. Olen allerginen myös formaldehydille, mutta en usko tuon enää haittaavan minua balsamoinnin yhteydessä. Kuten sanottu, jopa nollan alapuolella..
Mutta palatakseni asiaan, formaldehydiähän löytyy mm. tupakasta ja allergiani oli yksi vaikuttava tekijä siihen, että tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta täysin savutonta elämää. Hyvä minä!

Allergioiden ja iho-oireiden lisäksi en saanut oikein nukuttua öisin jatkuvan sydämentykytyksen ja ihmeellisten muljahteluiden takia. Olin niin väsynyt! Lomat menivät ulkomailla, yleensä rantalomakohteissa, joissa jäin monesti hotellihuoneeseen, koska en saanut kunnolla henkeä. Ahdisti, oksetti, oli flunssainen olo, tai tuntui vain että kuolen, jos liikahdan. Perhelomaa parhaimmillaan.

Kukaan lääkäreistä ei missään kohtaa kysynyt, että millainen elämäntilanne tai työtilanne mulla on. Kukaan ei edes ajatellut, että oireet voisivat johtua stressistä! Päädyin tähän ihan itse. Miksi? Koska oireet loppuivat, kun päätin työelämässä siirtyä eteenpäin. Lopetin. Mä olin niin väsynyt. Loppu.
Niin uupunut ja riutunut ihmisraunio, että vasta nyt lähes kahden vuoden jälkeen mä jaksan katsoa tätä taaksepäin.

Pisteenä i:n päälle, siellä sohvan pohjalla, sain viimeisen oireen, epäilty PPP. Krooninen ihosairaus. Kämmenen pohjat ja sormien sivut olivat täynnä pienen pieniä, kutisevan kivuliaita vesirakkuloita, jotka puhjetessaan rikkoivat ihon laajalta alueelta. Sen kolme viikkoa, ennen uuden työn aloittamista, käytin puuvillakäsineitä ja kortisonivoiteita, säälien itseäni etten ollut tajunnut irrottautua aiemmin.

Mutta. Olen päässyt eteenpäin. Ja paljon! Enkä ilman sitäkään kokemusta olisi tässä, entistä vahvempana mutta niin paljon herkemmin itseäni kuuntelevana.
Olen kiitollinen, että löysin itsestäni voimia irtautua vahingollisesta elämäntilanteesta ja sain tilaisuuden työskennellä rakastamallani alalla, rakentaen samalla itseäni uudestaan.
Tuomas Helkala Muutos – valmennuksesta kertoi eräässä podcastissa yhtälöstä T + R = L. Toimenpide + reaktio = lopputulos. Ja mä aloin elämään niin, että jos mitään ei muuta, mikään ei muutu.

Uusiksi meni työ.
Vaihdoin kosmetiikkani luonnonkosmetiikkaan.
Opettelin uudestaan nukkumaan.
Sain apua rakentaakseni hyvinvointiani tukevan ruokavalion.
Löysin liikunnan ilon!
Päätimme avopuolisoni kanssa yhdistää kahdeksan yhteisen vuoden kunniaksi myös osoitteen.
Luin itseni ravintovalmentajaksi.
Muistin taas miten olla minä.

Vuosi 2019. Jaa-a, saapa nähdä!
Ensi viikolla aloitan verkko-opinnot Xamk:ssa ja opiskelen seuraavat puoli vuotta elämäntapamuutosta. Saan lisää välineitä auttaakseni myös muita voimaan paremmin! Mä näen oman tulevaisuuteni hyvinvoivempana kuin koskaan! Enkä malta odottaa pääseväni auttamaan myös sinua.


Annan eväät, sanotaan vaikka että osa 1

    

Syötkö sä riittävästi? Syötkö itsesi kylläiseksi, vai syötkö sen mukaan, millaisen määrän kuvittelet olevan sinulle riittävä? Kuka määrittelee annoskokosi?

Tammikuu on taas täyttänyt ainakin mun sosiaalisen median fiidit kaikenlaisilla tarjouksilla paremmasta elämästä, joista suurin osa liittyy laihduttamiseen tai kuntoiluun. On mukana onneksi muutama hyvinvoinnin näkökulmastakin aihetta lähestyvä palveluntarjoaja, mutta eniten ääneen pääsevät nopeita tuloksia lupaavat vaihtoehdot.

Ollaan ilman tätä- dieetti, tai hikijumppaa kaksi yhden hinnalla – houkuttelevaa, vai? Ja ne, jotka ovat jo kokeilleet kaikkea, tarttuvat taas uuteen tarjoukseen päätyen luultavimmin vain sättimään itseään taas yhdestä epäonnistumisesta. Miksi nopeat, tai jotakin poissulkevat vaihtoehdot sitten epäonnistuvat niin usein?

Jos sä aloitat dieetin, jossa sun pitäisi vaikkapa punnita joka ikinen suupala, kuinka pitkään uskoisit voivasi noudattaa sitä? Tai kuinka pitkään uskoisit voivasi elää niin, että kaikki herkut olisi kielletty? Kaalikeittodieetin ainakin luulisi päättyvän viimeistään kanssaeläjien painostuksesta. Jos jokin on kielletty, sitä ajattelee todennäköisesti enemmän, jolloin kieltäytyminen ei edesauta pysyvien muutosten tekemistä. Pysyvät muutokset ovat, noh, pysyviä muutoksia.

Mä uskon pitkäjänteisyyteen. Pieniin muutoksiin. Sellaisiin muutoksiin, joita voi toteuttaa koko loppuelämän. Ei dieettejä, ei kuureja, ei nälkää, ei kituuttamista. Hyvää oloa, hyvää ruokaa, hyvää juomaa, onnistumisia, etenemistä, terveyttä – täysipainoista elämää!

Lueskelen vapaa-ajallani (aina kun ehdin) ruokaan, syömiseen, hyvinvointiin ja painonhallintaan liittyvää kirjallisuutta ja viimeisin kirja oli Patrik Borgin Löydä tie keveään oloon. Patrik kirjoittaa kirjassaan, että siinä missä moni sanoo kehittymisen tapahtuvan epämukavuusalueella, hän uskoo elämäntapamuutoksen onnistuvan parhaiten, kun muutokset pystytään tekemään poistumatta omalta mukavuusalueeltaan (ei ihan sanasta sanaan näin, mutta you get the idea?). Allekirjoitan! Miksi tehdä muutoksia, joita ei voi noudattaa loppuelämää?

Me kannamme hurjan paljon syömiseen liittyvää painolastia, joka saa meidät suhtautumaan syömiseemme epäterveellä tavalla. Varsinkin meidän naisten on yllättävän usein vaikeaa saada edes riittävästi energiaa päivittäisestä ruuasta! Törmään hyvin usein siihen, että kuvitellaan syövänsä terveellisesti, vaikka määrät ovat ihan hirmuisen pieniä. Taustalta löytyy usein mediasta, ystäviltä, vanhemmilta tai muualta – ulkopuolelta – saatu viesti siitä, mikä määrä olisi SINULLE riittävä. On unohdettu kuinka hyviä me olemme oikeasti itse määrittelemään tarvitsemamme ruuan määrä.

Joten syö. Riittävän usein ja riittäviä määriä. Kuulostele, oletko jo täynnä (ja kyllä, se on ihan ok jättää ruokaa lautaselle, miten ihmeessä voimme joka ruokailulla tietää ottaa ruokaa ”sopivasti”?), vai tarvitsetko vielä jotakin lisää. Kun opit kuuntelemaan itseäsi, keho kertoo kyllä.

Kuka määrittelee annoskokosi?

Sinä.