Luovuutta vai luovimista?

Käykö sulle koskaan niin, että huomaat mietiskeleväsi jotakin äärimmäisen mielenkiintoista, joka ei liity millään tavalla yhtään mihinkään? Asiaa, millä ei ole mitään merkitystä, kuten paljonkohan muurahaisilla tulee askeleita sesonkiaikana?

Mutta kun elämässä on menossa yhtä aikaa paljon, se rutistaa kaiken luovuuden ulos – ainakin ulos mun aivoituksista. Ruuhkavuodet. Nuo ah, niin elämänvaiheena tutuksi tulleet kiireiset ajat.
Miten olla luova kiireen keskellä? Mitä luovuus edes on?

Luin joskus Meeri Koutaniemen IHANAN armahtavaisen kirjoituksen luovuudesta. Armahtavaisen siksi, että en ole koskaan kokenut olevani erityisen luova. Mutta silti mulla on aina ollut suuri tarve olla luova. Paradoksaalista? Ei, koska kuten Meeri kirjoittaa, luovuus on mielentila. Luovuus on ideana JOS ja tekona KUN. Suora lainaus. Ja siihen mä pystyn. Pystyn kuvittelemaan jonkin asian ja sitten toteuttamaan sen. Pystyn ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Pukemaan sanoiksi tunteita, ajatuksia, jopa tuoksuja. No, siihen en ehkä kykene, mutta osaan joka tapauksessa olla luova. Mun maailmassa en saa ideoita, vaan visioita. Ja sitten toteutan ne.

Tässä visio jää vähän epäselväksi. Mutta lomamatkalla Italiassa, Terracinassa vuonna 2016.

Kirjoitan.

Laitan reseptejä uusiksi.

Sisustan.

Annan kirppislöydölle uuden elämän.

Laulan.

Loihdin tyhjän jääkaapin sisällöstä loistoillallisen.

Pidän teinin tyytyväisenä.

Mihin se luovuus sitten menee, kun kaikki muu tulee sen tielle? Mun kokemuksen mukaan piiloon. Ja piiloutuessaan saa meidät suorittamaan elämää. Heräämään töihin, missä käy vain ostaakseen bensaa, jotta voi mennä töihin. Ja ostaakseen valmistettavaksi ruokaa, jota pitää syödä jaksaakseen käydä töissä. Kuskaamaan treeneihin ilman, että käyttää matkalla aikaa jutellakseen perheenjäsenen kanssa, syömään kännykät kädessä, ilman ruokapöytäkeskusteluita, käymään kaupassa, lämmittämään saunan, rakastelemaan kellontarkasti juuri siinä kymppiuutisten jälkeen joskus ja jouluna. Boring!

Myönnetään, että joskus omakin arki urautuu tuohon samaan kuormavaunuun, joka puskee ajan ja tajun läpi luomatta tunnetta elämän elämisestä. Mutta mä en halua havahtua vanhana siihen, että jotain jäi tekemättä. Itseään on hyvä muistutella, että on ihan ok (jopa suotavaa) nauttia elämästään.  
Kuinka moni on kuolinvuoteellaan harmitellut, että vielä olisi ehtinyt yhden raportin tuossa väsätä ja exceliäkin täydentää?

Luova ja kuriton.

Annetaan siis itsemme olla hivenen kurittomia. Vallattomia elämästä nauttijoita. Luovia.

Herättikö lukemasi teksti ajatuksia tai omia visioita? Jätä kommenttisi alle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *