Luovuutta vai luovimista?

Käykö sulle koskaan niin, että huomaat mietiskeleväsi jotakin äärimmäisen mielenkiintoista, joka ei liity millään tavalla yhtään mihinkään? Asiaa, millä ei ole mitään merkitystä, kuten paljonkohan muurahaisilla tulee askeleita sesonkiaikana?

Mutta kun elämässä on menossa yhtä aikaa paljon, se rutistaa kaiken luovuuden ulos – ainakin ulos mun aivoituksista. Ruuhkavuodet. Nuo ah, niin elämänvaiheena tutuksi tulleet kiireiset ajat.
Miten olla luova kiireen keskellä? Mitä luovuus edes on?

Luin joskus Meeri Koutaniemen IHANAN armahtavaisen kirjoituksen luovuudesta. Armahtavaisen siksi, että en ole koskaan kokenut olevani erityisen luova. Mutta silti mulla on aina ollut suuri tarve olla luova. Paradoksaalista? Ei, koska kuten Meeri kirjoittaa, luovuus on mielentila. Luovuus on ideana JOS ja tekona KUN. Suora lainaus. Ja siihen mä pystyn. Pystyn kuvittelemaan jonkin asian ja sitten toteuttamaan sen. Pystyn ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Pukemaan sanoiksi tunteita, ajatuksia, jopa tuoksuja. No, siihen en ehkä kykene, mutta osaan joka tapauksessa olla luova. Mun maailmassa en saa ideoita, vaan visioita. Ja sitten toteutan ne.

Tässä visio jää vähän epäselväksi. Mutta lomamatkalla Italiassa, Terracinassa vuonna 2016.

Kirjoitan.

Laitan reseptejä uusiksi.

Sisustan.

Annan kirppislöydölle uuden elämän.

Laulan.

Loihdin tyhjän jääkaapin sisällöstä loistoillallisen.

Pidän teinin tyytyväisenä.

Mihin se luovuus sitten menee, kun kaikki muu tulee sen tielle? Mun kokemuksen mukaan piiloon. Ja piiloutuessaan saa meidät suorittamaan elämää. Heräämään töihin, missä käy vain ostaakseen bensaa, jotta voi mennä töihin. Ja ostaakseen valmistettavaksi ruokaa, jota pitää syödä jaksaakseen käydä töissä. Kuskaamaan treeneihin ilman, että käyttää matkalla aikaa jutellakseen perheenjäsenen kanssa, syömään kännykät kädessä, ilman ruokapöytäkeskusteluita, käymään kaupassa, lämmittämään saunan, rakastelemaan kellontarkasti juuri siinä kymppiuutisten jälkeen joskus ja jouluna. Boring!

Myönnetään, että joskus omakin arki urautuu tuohon samaan kuormavaunuun, joka puskee ajan ja tajun läpi luomatta tunnetta elämän elämisestä. Mutta mä en halua havahtua vanhana siihen, että jotain jäi tekemättä. Itseään on hyvä muistutella, että on ihan ok (jopa suotavaa) nauttia elämästään.  
Kuinka moni on kuolinvuoteellaan harmitellut, että vielä olisi ehtinyt yhden raportin tuossa väsätä ja exceliäkin täydentää?

Luova ja kuriton.

Annetaan siis itsemme olla hivenen kurittomia. Vallattomia elämästä nauttijoita. Luovia.

Herättikö lukemasi teksti ajatuksia tai omia visioita? Jätä kommenttisi alle.

Niin mielesi lepää kuin petaat, vai miten se nyt oli?

Lomakausi kun käynnistyy, niin annan ainakin itselleni luvan olla jo vähän väsynyt, tai toisin sanoen loman tarpeessa.
Tuntuu, että takana on pitkä vuosi ja huomaa kuinka mieli kaipaa kesälaitumille kirmaamista! Sitä vähän kadehtii oman koululaisensa 2,5kk mittaista kesälomaa ja kaipaa samaa tylsistymistä.

Ollapa taas 15? Ööö, NOT!

Mutta lomalle tekee mieli. Vielä olisi 4 viikkoa tiukkaa rutistusta ennen kesälomaa. Lomaa olisi ruhtinaalliset 3 viikkoa, lähes ilman aikatauluja tai suunnitelmia. Valmennukset hoituvat kyllä, älkää olko huolissanne. 😊
Miten sä vietät lomasi?

Villiintynyttä pihaa pitäisi ainakin hoitaa.

Mä olen listannut pitkin kevättä itselleni ylös asioita, mitä haluaisin lomalla tehdä ihan vain sen takia, että ne tuottavat itselleni iloa. Haluan ehdottomasti käydä Ähtärin eläintarhassa katsomassa pandoja. Haluan EHDOTTOMASTI löytää uuden lempiviinin tälle kesälle! Haluan nukkua myöhään, jos nukututtaa. Haluan ajella tyttäreni kanssa Nuutajärvelle ihastelemaan suomalaista lasitaidetta. Aion syödä ja perata ja pakastaa iiiiiiiiiiiison kasan mansikoita tulevaa talvea varten. Ladata akkuja seuraavaa työjaksoa varten. Tyhjentää mieleen kertynyttä sakkaa ja unohtaa työvelvollisuudet hetkeksi.

Kirppislöytöjä vuosien varrelta!

Mulle on todella tärkeää huolehtia mielestäni myös lomakausien ulkopuolella.  Se kertyvä 30 päivää vuosilomaa ei pelkästään riitä, ellei osaa tyhjentää mieltänsä myös muulloin.
Ja tyhjentämisellä mä tarkoitan juuri sitä miltä se kuulostaakin.

Mun mieli on vähän sellainen jätesanko, joka suurimman osan ajasta pitää jonkinlaista meteliä. Se vatvoo. Vatuloi. Synkistelee. Velloo. Laittaa mut virnistelemään. Herättää mut aamulla välillä kuiskutellen ja välillä vaativammalla äänensävyllä hoitamaan milloin mitäkin sen päivän puhdetta. Joskus mun mieli jättää mut täysin noteeraamatta ja vain kaataa niskaan äänekkäitä ohjeita, sitten taas joskus käymme ihan rakentaviakin keskusteluita siitä, miten käsillä olevassa asiassa nyt kannattaisi edetä. Välillä mun mieli yllyttää mun sydämen hakkaamaan aikamoisia kierroksia jo ennen kuin saan aamulla silmät auki, eikä aina usko mua, vaikka mä käsken sitä rauhoittumaan. Call me crazy if you want, but that’s me.

Mun hallitsemattoman mielen paras ystävä on stressi. Ai että kun ne kaksi välillä pääsevät oikein retostelemaan mun kehossa! Joskus menneisyydessä jälki on ollut hyvinkin rumaa, niistä ajoista olen aiemmissa teksteissäni kirjoittanutkin. Ja koska minä ja mun mieli ei aina tulla toimeen, mä olen opetellut sanomaan sille viimeisen sanan, jotta se jättää mut riittävän usein rauhaan. Pitää siis tunnistaa hetki, kun alkaa mennä liian lujaa.

Keinot ovat kovin yksinkertaisia.

Liikunta. Ravinto. Mindfullness. Jaaaa rehellisyyden nimissä lasillinen tai pari hyvää viiniä aina silloin tällöin.

Dream. Plan. Do. Repeat!

Mulle mindfullness on hyvän kirjan lukemista. Auringonlaskun tuijottelua puolisoni kainalossa. Tyyni järvenpinta. Musiikki. Kirjoittaminen. Tänään ostin itselleni 30 ruusua koska kukat ovat kauniita ja herättävät huoneen eloon! Ja koska olivat tarjouksessa 1,39€/nippu.
Lisäksi mä täyttelen tavoitteita, to do-listaa, mietteitä ja aikomuksia mun Dream. Plan. Do-kirjaan! Sieltä on helppo selailla mennyttä ja suunnitella tulevaa. Kunhan muistaa laittaa ylös myös asioita, mitä voisi tehdä ihan vain siitä syystä, että ne tuottavat minulle iloa!

Joogaan olen vasta tutustunut ja rakastunut siihen täysillä! Kävely on liikuntalajina riittävän lempeä ajatusten ja mielen jäsentelyyn. Pyöräillessä kuvittelen lentäväni! Kunhan en oikeasti..

Ja ravinto. Ah, sen puolesta jaksaisin puhua läpi yön!
Kutkuttavaa olla taas satokauden kynnyksellä, kesällä kun on niin paljon mahdollisuuksia ravita kehoaan ja mieltään monipuolisesti. Kokeilla uusia makuja, onnistuen ja epäonnistuen (been there, done that)! Grillata. Mehustaa. Leipoa.

Nyt on kesä. NAUTI! Elä kuin viimeistä kesäpäivää (ei ole maksettu mainos).
Anna mielesi levätä ja olla onnellinen tässä ja nyt.

Syöminen, uhka vai mahdollisuus? Eli Annan Eväät osa 3

Mä näen ravintovalmentajan työssäni pelottavan paljon kehoaan kaltoin kohtelevia naisia ja miehiä. Ai niin kuin millä tavalla? Suurin osa asiakkaistani ensinnäkin syö aivan liian vähän tarpeisiinsa nähden. Venytetään ateriavälejä moniin tunteihin, tai jätetään aamupala kokonaan syömättä. Tai sitten lounaan jälkeen loppupäivä vain napostellaan – nälkä kyllä olisi, mutta johan se lounas tuli syötyä!
Kehomme tarvitsee tietyn määrän ruuasta saatavaa energiaa ihan vain TOIMIAKSEEN KUNNOLLA! Sun tarvitsee syödä riittävästi, että sä pystyt ajattelemaan, hengittämään, kävelemään, muistamaan – olemaan SINÄ. Että säilytät toimintakykysi!

Jos ja kun sä skippaat aterioita tai välttelet vaikka hiilihydraatteja, pakotat kehosi sulkemaan toimintojaan! Ihan vain että se pystyy ohjaamaan energiaa elintärkeiden toimintojen ylläpitämiseen. Siksi esimerkiksi naisilla kuukautiskierto häiriintyy, miehillä vaikutus taas saattaa ulottua testosteroniarvoihin saakka. Vireystila laskee, aineenvaihdunta hidastuu ja niin edelleen. Syömämme ruoka paitsi pitää meidät hengissä, edesauttaa meitä olemaan virkeitä ja hyvinvoivia.

Syö mahdollisimman värikkäästi!

Mistä sitten tietää, syökö riittävästi, vai liian vähän?

Toki jokaisen energiantarve on yksilöllinen, mutta on olemassa muutama yksinkertainen tarkkailtava asia, joilla voi selvittää oman tilanteensa.

Venyykö ateriavälisi usein yli 5h mittaiseksi?
Tuntuuko sinusta usein, että et saa syötyä millään ruokamäärällä itseäsi kylläiseksi?
Nouseeko painosi, vaikka ajattelet että syöt aika vähän?
Heräiletkö öisin?
Oletko jatkuvasti väsynyt?
Särkeekö päätäsi usein?
Tekeekö mielesi usein makeaa?
Jumittaako vatsa?

Jos mikään näistä ei tunnu tutulta, HYVÄ, syöt todennäköisesti hyvin tarpeeseesi nähden.

Jos taas vastasit kysymyksiin suurimmalta osin kyllä, olet luultavasti saanut aineenvaihduntasi hidastumaan syömällä liian vähän. Mikäli koet, että syömisesi on hyvällä mallilla, mutta koet silti yllä mainitun kaltaisia oireita, voi olla syytä piipahtaa terveydenhuollon piirissä tarkistamassa, että kaikki on muuten mallillaan.

Jumittaako?

Mutta jatketaan. Hyvät laihduttajat ovat usein niitä lihavimpia. Valitettavan moni asiakkaistani on vuosikausien dieeteillä, niillä nopeilla painonpudotusjaksoilla, vain sekoittanut aineenvaihduntansa ja saanut kehonsa rohmuamaan sisään tulevan energian vielä tiukemmin itseensä. Saaden näin vaivalla pudotetut kilot tulemaan nopeasti takaisin, monesti myös korkojen kera.
Kuinka turhauttavaa! Moni päätyy syyttämään itseään itsekurin puutteesta ja kierre vain syvenee, koska turhautuminen vaikuttaa mielialaan, minäkuvaan – mieli synkkenee ja minäkuva mustuu.

Helpompi olisi vain antaa periksi, vai?

Ei. Älä luovuta, koska tähän kaikkeen on olemassa hyvin yksinkertainen ratkaisu!

Syö!

Täysipainoinen ruokavalio on salliva.

Jos et tiedä miten, käy asiantuntijan luona. Palkkaa valmentaja. Juttele lääkärin kanssa. Älä jää asian kanssa yksin!

Kuuntelin Kipu- ja anestesiaerikoislääkäri Pirjo Lindforsin haastattelua uupumuksen kokonaisvaltaisesta hoidosta ja myös Pirjon viesti hyvinvointiimme vaikuttavista asioista oli selkeä, isoimmat vaikuttavat tekijät ovat syömämme ravinto, liikunta ja mindfullness. Yksinkertaista, mutta niin vaikuttavan tehokasta.

Saan paljon valmennettaviltani palautetta siitä, kuinka yksinkertaisia tarvittavat muutokset loppujen lopuksi olivatkaan. Jokainen asiakkaani on matkan varrella oivaltanut, miten voida hyvin syömällä itselleen oikealla tavalla. Niin voit oivaltaa sinäkin! Ota yhteyttä, jos tarvitset apua.

Kuvat: Pixabay ja Canva

Lähentäjät vs. loitontajat aka. Sosiaalisen median luoma läheisyydentunne

Aika kova otsikko, eikö?
Mä olen joka päivä tekemisissä läheisteni, kuin myös kavereideni kanssa. Silti havahdun siihen, että edellisestä kahvittelukerrasta on viikkoja, kuukausia, vuosia!  Puhelimen piippaus saa helposti ärtyneeksi, koska juurihan me vaihdettiin kuulumiset. Vai vaihdettiinko oikeasti?

Vai oliko se vain päivitys uutisvirrassa muiden joukossa? Ai, tuo on saanut lapsen, pitääpä onnitella. Ja tykätä. Näin olen taas päivittänyt tietoni ystävieni, läheisteni ja kavereideni elämäntilanteesta. Ja voin jatkaa eteenpäin.

Mitäpä jos hän ei olisi jakanut tietoa somessa? Mitä jos julkaisun taustalla olisi jotakin, mikä tarvitsisi ystävää, kuuntelijaa, olkapäätä, läsnäoloa? Minua. Ei eri kanavien luomia tapoja olla näennäisen läsnä.

Ei pidä ymmärtää väärin, nuo kanavat luovat minullekin mahdollisuuksia pitää yhteyttä kauempana oleviin ystäviin ja sukulaisiin, sekä julkaista vaikkapa tätä blogia. Mutta mitä sitten, jos antaa sosiaalisen median kanavien häivyttää aito yhteydenpito taka-alalle?
Mitä jos positiivissävytteiset onnistumispäivitykset ennemmin lannistavat niitä lukevia ystäviämme, tai antavat vaikutelman, että ei kannata yrittää ottaa yhteyttä, se on kuitenkin liian kiireinen vastatakseen.

Ystävien merkitys tuntuu vain korostuvan, mitä enemmän tulee ikää lisää.

Minä tarvitsen ystäviäni. Tarvitsen sitä naurua, itkua, iloa, rakkautta, syvällisiä keskusteluita, maailmanparannusiltoja, viiniä, kahvihetkiä, talkoita, lapsenvahtivuoroja ja kaikkea muuta, mitä ystävät tuovat elämääni. Haluan myös tuoda noita asioita ystävieni arkeen! Ilman ystäviä olisin yksinäinen. Entäs sä?

Kävin viime viikolla Myynti-iltamissa kuuntelemassa markkinoinnin moniosaajaa Pasi Rautiota ja moni sieltä tullut vinkki toimisi myös ystävyyden ylläpitämiseen.

Kuuntele.
Ole aidosti läsnä.
Ole kiinnostunut.
Mieti, miten voisit parhaiten olla avuksi.

Mutta miten, kun kaikki ovat kuitenkin kiireisiä?

Se voi olla viesti kesken päivää, että olet ajatuksissani. Kauppareissulta voi tarttua mukaan (muista maksaa kassalla, ha-ha) jokin pieni asia, mikä muistutti ystävästä. Entäpä milloin olet viimeksi lähettänyt postikortin? Joskus ystävyys on sanoja, joskus tekoja.

Milloin viimeksi muistit ystävääsi spontaanisti?

Ystävä on silta sinusta itseesi. Mietihän sitä!

Muutosvastarinta, eli Annan Eväät osa 2

”Mä en tule ikinä luopumaan mun iltasipseistä!”
”Onko mun pakko syödä noita happamia juttuja, kun mä en niistä tykkää ollenkaan?”
”Mä en voi juoda vettä, koska se ei vaan uppoa.”
”Pitääkö mun oikeasti syödä aamupala ennen töihin lähtöä?”

Ja mä huokaan sisäisesti. Selitän mahdollisimman rauhallisesti, että ei, sun ei ole pakko tehdä mitään näistä. Mutta koska sä koit tarvetta ravitsemuksesi muokkaamiselle ja otit muhun yhteyttä, niin tässä on suositukseni. Miten me saadaan muutos istutettua sun arkeen?

En tiedä tuleeko se suomalaisuudesta, mutta hyvin moni meistä ”tekee työn valmiiksi” ammattilaisen puolesta. Vaikka ammattilaisen puheille hakeudutaankin siksi, että tarvitaan APUA. Lääkäriin mennessä olemme jo googlettaneet vaivamme ja mahdolliset syyt sille, oikeastaanhan lääkärin olisi parasta vain määrätä tuo valmiiksi katsomamme lääke tai hoito. Koska kyllähän minä nyt tiedän mistä kiikastaa ja miten asiaa hoidetaan!

Samaa lähestymistapaa näen myös ravintovalmennusasiakkaideni kanssa.
”Mä tiedän, että mä en saisi syödä näitä..”
”Mä tiedän, että jos mä vaan liikkuisin enemmän, niin..”

Jokainen on elänyt elämänsä saaden informaatiota ja misinformaatiota siitä, miten kuuluisi elää terveellisesti. Älä syö sipsejä. Älä syö karkkia. Syö vähemmän kuin kulutat. Kuluta se minkä syöt. Teet mitä teet, niin tunne syyllisyyttä syömisestäsi. Koska syöt kuitenkin jotenkin väärin.  Ja jos haluat elää terveellisemmin, se tarkoittaa ehdottomasti luopumista.

Luopuminen, se pelottaa.
Ja pelko on suurin syy muutoshaluttomuudelle. Tuntemattoman pelko. Muutoksen pelko.

Istutaan alas ja jutellaan!

Aloitan asiakkaideni kanssa keskustellen siitä, miten mistään ei tarvitse luopua. Mitään ei ole pakko tehdä. Edetään niin nopeasti tai hitaasti, kuin se jokaisen kohdalla on mahdollista. On ollut ihana seurata asiakkaideni toiveikkuuden ja muutoshalun heräämistä, kun he viikkojen kuluessa huomaavat millaisia tuloksia saavuttavat jo hyvin pienilläkin muutoksilla. Muutos kun on, noh, muutosta. Ei kieltäytymistä. Ei luopumista. Vain muutosta. Muutetaan pussillinen sipsejä vähemmäksi korvaamalla joka toinen kourallinen dippivihanneksilla. Hupsis, ei jaksakaan koko pussillista. Ja sitten muutaman kuukauden päästä ehkä ne kasvikset ovatkin voitolla?

Maustetaan vettä vaikka omenalohkoilla, sitruunamelissalla tai kurkulla – mikä ikinä saakaan veden maistumaan paremmalta ja katsos, yölliset levottomat jalat rauhoittuvat ja unen laatu paranee. En malta odottaa, mitä seuraavaksi pääsen muuttamaan!

Mangosmoothie. Ja vettä!

Älä siis pelkää, vaan aseta tavoitteita. Mieti, mitä olet valmis tekemään joka päivä, joka viikko ja joka kuukausi saavuttaaksesi tavoitteesi. Tee muutokset vähitellen. Usko itseesi, onnistut kyllä!

Ja jos kaipaat apua, älä epäröi ottaa yhteyttä.

Miten minusta lähti 20 cm

Leikkaamalla hiukset. Didn’t see that coming, right?
Mulla on ollut pitkät hiukset to-del-la pitkään. Syy siihen löytyy alun perin laiskuudesta ja rahapulastakin, tyttären syntymän jälkeen ei oikein jäänyt aikaa tai jaksamista niinkään panostaa ulkonäköönsä.

Tuohon maailman aikaan mun hiukset olivat takaa superlyhyet ja sivuilta vähän pidemmät, tavallaan polkka. Väri vaihteli punaisesta violettiin ja mustaan, vietinpä hetken myös blondina.

Noh, kasvatusvaihe oli vähän tuskallinen, mutta tavallaan se tapahtui kuin itsestään. Lopetin vain kampaajalla käymisen. Tadaa, useamman vuoden jälkeen hiukset olivat pitkät. Alaselkään asti-pitkät.

Ja ai että mä kiinnyin niihin hiuksiin. Vaikka olihan ne tylsät, enkä mä osannut tehdä niille mitään. Mun hiuslaatukaan ei luonnostaan ole mitenkään kiva, paksu, asettuva. Se vaan on, hento ja tylsä. Harmaa.
Varmaan viimeisen vuoden olen koittanut joka kampaajakäynnillä uskaltaa leikkauttaa pituudesta reippaasti, mutta en mä ole uskaltanut. Ja mulla on ihana kampaaja, se ei ole koskaan usuttanut mua siihen suuntaan.

Kuluva vuosi on ollut teemaltaan oma hyvinvointini, niin vahvasti kuin olen suunnannutkin energiaani muiden hyvinvointiin! Mutta ilman, että itse voin hyvin, en mielestäni voi uskottavasti ohjata asiakkaitani voimaan paremmin.

Siispä olen käynyt hierojalla, jopa kahdesti! Edellisestä kerrasta kun oli aikaa sellaiset kymmenen vuotta.
Kävin myös sellaisessa alipainehoidossa vilkastuttamassa verenkiertoani, koska istun niin paljon! Kyseinen hoito on muuten yksi maailman siisteimmistä jutuista ikinä, siitä ehkä lisää myöhemmin!
Olen nähnyt ystäviäni (edelleen liian vähän, mutta kuitenkin).
Löytänyt maailman ihanimman välipalan, Foodinin Raakasuklaa-Inkan. Tästä ihanuudesta kuva edellisessä postauksessa.
Olen käynyt salilla, mutta salikäyntejä enemmän kävelylenkeillä. Koska kehon- ja mielenhuolto.

Ihana kevätaurinko kutitteli jo nenänpäätä!

Lisäksi käyn säännöllisesti kampaajalla. Ja tällä kertaa mä uskalsin! Päädyin leikkauttamaan pituudesta pois ainakin 20 cm. Ja vitsit että tuntuu kevyeltä! Oudolta, mutta samaan aikaan mietin, miksi en tehnyt tätä jo aiemmin. Ja onhan nämä mun hiukset edelleen pitkät. Mutta ei enää alaselkä-pitkät. Olen mun uudesta tukkapituudesta ihan fiiliksissä!

Puhumattakaan siitä, että voin sanoa olevani 20 cm kevyempi. How cool is that?!

Kampaamokäynnin jälkeen!

Mikä asia tai teko on viimeksi saanut sulle hyvän fiiliksen? Onnistumisen ilo, ystävän tai puolison kiva viesti kesken päivän, hiustenleikkuu, kasvohoito – tämänkertainen kampaamoreissu oli hyvä muistutus itsellenikin, että hyvinvointi koostuu niin monesta muustakin asiasta, kuin syömisistä ja liikunnasta!

Muistahan siis sinäkin tukea hyvinvointiasi muillakin tavoilla, kuin pelkästään ruokailutottumuksilla, painonhallinnalla ja liikunnalla. Hemmottelu tarkoittaa meille kaikille varmasti vähän eri asioita, joten selvitä mikä hemmottelee sinua ja toteuta sellaisia hetkiä riittävän säännöllisesti.

Niillä on suuri merkitys siihen, että saa olonsa kohenemaan jopa kahdenkymmenen sentin verran.

Seuraavaksi lupaan kirjoittaa seuraavan osan Annan Eväisiin, eli vinkkejä parempaan ravitsemukseen. <3

Annalysointia

Pysähdytkö koskaan miettimään, että miksi? Miksi sinä, noh, mitään?

Aloitin viime viikolla Xamk:ssa verkkokurssin, jonka ensimmäiset videot olen saanut katsottua läpi ja sitä myöten aloin kyseenalaistamaan vähän kaikkea. Ups!
Ensinnäkin aihe on ääääärimmäisen mielenkiintoinen: ihmisen fysiologia. Ja samalla pelottava, koska oppimisprosessi on vielä niin kaukainen muisto, että hirvittää miten saan sisäistettyä niin paljon uutta, tärkeää tietoa.

Mutta se kyseenalaistaminen. Miksi opiskelin itseni ravintovalmentajaksi? Miksi aloin kirjoittamaan ajatuksiani julkisesti? Miksi käyn kuntosalilla? Miksi käyn kävelyllä, vaikka taivaalta sataisi pieniä mummoja? Miksi perustin perheen? Miksi käyn töissä? Miksi teen, mitä teen?

Et voine sinäkään kieltää, että välillä elämä tuntuu tarkoituksettomalta tai tylsän harmaalta. Päämäärättömältä. Tarpomiselta. Yksinäiseltä. Saman toistamiselta. Yllätyksettömältä.

Mutta eihän se elämä oikeasti ole sellaista. Elämä on monenkirjavaa! Tarkoituksenmukaista! Täynnä yllätyksiä, iloa, surua, naurua, itkua. Töitä, vapaa-aikaa, ystäviä, perhettä, läheisiä, sukulaisia. Elämä on myös mielekkäämpää, jos meillä on tavoitteita. Unelmia. Haaveita.

Se, että jaksan haaveilla, vaatii pään pysymistä kasassa. Kuormitun helposti kaiken puurtamisen alle, ellen muista pitää huolta omasta jaksamisestani. Olen löytänyt liikunnasta keinon hengähtää! Pitkillä kävelylenkeillä lempimusiikin soidessa kuulokkeissa, ajatukset jäsentyvät kuin itsestään omille paikoilleen. Ongelmiin löytyy ratkaisut, paha mieli muuttuu hyväksi, tai sitten vain luonto on niin kaunis, että lenkin jälkeen pursuan ideoita ja energiaa! Joskus taas yhdistän opiskelun ja lenkin, mikä fiilis ennen lenkkiä sitten onkaan.

Kuntosali ja lihaskuntoharjoittelu taas on totaalinen irrottautuminen arjesta. Pään tyhjennystä. Maastavetoa tai kyykkyä ei voi suorittaa mielestäni turvallisesti, jos päässä sinkoilee stressaavia ajatuksia. Siellä salilla ei keskittyminen saa herpaantua. Ihanaa vastapainoa ajatustyölle ja istumiselle!

Siihen päälle vielä hyvä, ravitseva ruoka, sekä riittävä lepo, niin elämän osa-alueet ovat melkoisen hyvin tasapainossa.

Löysin maailman parhaan välipalan, Foodinin Raakasuklaa-inkan! <3

Näillä eväillä toteutan taas yhtä tavoitettani. Haluan ymmärtää ihmistä paremmin auttaakseni enemmän. Lyhyen ravintovalmennusurani aikana olen oppinut ainakin sen, että ravintovalmennus ei todellakaan ole pelkästään ruokaohjelman suunnittelemista ja antamista, tai sen noudattamisen seuraamista. Ei.

Ravintovalmennus on elämäntapavalmennusta. Ainakin mun ihanien asiakkaideni kohdalla! Matkan varrelle on toki mahtunut ravintoasioita paljonkin, mutta niiden uusien syömistottumusten istuttaminen sinne jokaisen arkeen onkin jo ihan toinen juttu! Tehdään pieniä tehtäviä, jotka ohjaavat ajatuksia sinne omaan arkeen, ajankäyttöön, syömiskäyttäytymiseen ja sitä kautta vaikutetaan koko kuvaan.

Teen töitä upeiden naisten kanssa, joiden kanssa olen saanut jakaa elämän iloja ja suruja, arkea ja juhlaa. Teen tätä teille. Ja sitä kautta itselleni. Kiitos että olen saanut olla mukana!

Minä siis tiedän miksi. Tiedätkö sinä?

Paluu tulevaisuuteen

Kuinka moni muistaa kyseisen leffatrilogian ensimmäisen osan ulkoa? Martyn ja hullun proffan, tai siis Docin. Lempparileffoja lapsuudesta, kertonee jotain myös allekirjoittaneen vitsihuumorin tasosta. Lähellä nollaa ja välillä sen alapuolella. Yhtymäkohta löytyy myös kulttuurisesti ja historiallisesti merkittävästä teoksesta, joka on jättänyt lähtemättömän jälkensä elokuvahistoriaan. Myös minulla on vakaa aikomus tehdä merkittäviä tekoja, tosin ei lähtökohtaisesti elokuvamaailmaan, vaan ihmisten elämään.

Otsikoksi tosin olisi kelvannut myös joku kliseinen ”katsaus viime vuoteen” tai ”mitä tuleva vuosi pitää sisällään”, mut ne ovat vähän tylsiä. Minähän en ole. Eivätkä ne olisi olleet riittävän kunnianhimoisia. Tai noh, suuruudenhulluja. Jos siis ET halua lukea mun menneestä vuodesta, saati tutustua tulevaisuudensuunnitelmiini, lopeta lukeminen. Nyt.

Vuosi 2018. Niin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas! Mä sain monen vuoden rämpimisen jälkeen oman elämäni taas omaan hallintaani. Opiskelin töiden ohella ravintovalmentajaksi. Selvisin pitkän parisuhteen isoimmasta muutoksesta ja oman ajan kutistumisesta minimiin. Stressitasot laskivat normaaliin. Palasin takaisin rakentamaan omaa tulevaisuutta. Ja ymmärsin mahdollisuuteni auttaa myös muita voimaan paremmin!

Ei niin kauan aikaa sitten tein vuosia rakastamaani työtä, johon alkoi kuitenkin tulla enemmän ja enemmän vääränlaista painetta, joka sairastutti mua sekä henkisesti, että fyysisesti. Viimeiset kaksi vuotta siinä työssä oireilin mitä ihmeellisimmillä tavoilla, lääkäritkään eivät keksineet oireilleni syytä. Jatkuvin oire oli ihottuma raajoissa, joihin ei löytynyt selitystä, mutta kymmeniä kortisonivoiteita kyllä. Ja yksi suun kautta ”nautittava” kortisonikuuri. Yksi lääkäri puhui jänisrutosta, toinen lupasi että ”et sä tuohon kuole”. Mutta epäilyksiä ja voiteita lukuun ottamatta, en saanut mitään konkreettista.

Kävin allergiakokeissa, joissa todettiin PPD (fenyylidiamiini) allergia, joten mustan väriaineen käytön (esim. hiusväri) jouduin lopettamaan. Olen allerginen myös formaldehydille, mutta en usko tuon enää haittaavan minua balsamoinnin yhteydessä. Kuten sanottu, jopa nollan alapuolella..
Mutta palatakseni asiaan, formaldehydiähän löytyy mm. tupakasta ja allergiani oli yksi vaikuttava tekijä siihen, että tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta täysin savutonta elämää. Hyvä minä!

Allergioiden ja iho-oireiden lisäksi en saanut oikein nukuttua öisin jatkuvan sydämentykytyksen ja ihmeellisten muljahteluiden takia. Olin niin väsynyt! Lomat menivät ulkomailla, yleensä rantalomakohteissa, joissa jäin monesti hotellihuoneeseen, koska en saanut kunnolla henkeä. Ahdisti, oksetti, oli flunssainen olo, tai tuntui vain että kuolen, jos liikahdan. Perhelomaa parhaimmillaan.

Kukaan lääkäreistä ei missään kohtaa kysynyt, että millainen elämäntilanne tai työtilanne mulla on. Kukaan ei edes ajatellut, että oireet voisivat johtua stressistä! Päädyin tähän ihan itse. Miksi? Koska oireet loppuivat, kun päätin työelämässä siirtyä eteenpäin. Lopetin. Mä olin niin väsynyt. Loppu.
Niin uupunut ja riutunut ihmisraunio, että vasta nyt lähes kahden vuoden jälkeen mä jaksan katsoa tätä taaksepäin.

Pisteenä i:n päälle, siellä sohvan pohjalla, sain viimeisen oireen, epäilty PPP. Krooninen ihosairaus. Kämmenen pohjat ja sormien sivut olivat täynnä pienen pieniä, kutisevan kivuliaita vesirakkuloita, jotka puhjetessaan rikkoivat ihon laajalta alueelta. Sen kolme viikkoa, ennen uuden työn aloittamista, käytin puuvillakäsineitä ja kortisonivoiteita, säälien itseäni etten ollut tajunnut irrottautua aiemmin.

Mutta. Olen päässyt eteenpäin. Ja paljon! Enkä ilman sitäkään kokemusta olisi tässä, entistä vahvempana mutta niin paljon herkemmin itseäni kuuntelevana.
Olen kiitollinen, että löysin itsestäni voimia irtautua vahingollisesta elämäntilanteesta ja sain tilaisuuden työskennellä rakastamallani alalla, rakentaen samalla itseäni uudestaan.
Tuomas Helkala Muutos – valmennuksesta kertoi eräässä podcastissa yhtälöstä T + R = L. Toimenpide + reaktio = lopputulos. Ja mä aloin elämään niin, että jos mitään ei muuta, mikään ei muutu.

Uusiksi meni työ.
Vaihdoin kosmetiikkani luonnonkosmetiikkaan.
Opettelin uudestaan nukkumaan.
Sain apua rakentaakseni hyvinvointiani tukevan ruokavalion.
Löysin liikunnan ilon!
Päätimme avopuolisoni kanssa yhdistää kahdeksan yhteisen vuoden kunniaksi myös osoitteen.
Luin itseni ravintovalmentajaksi.
Muistin taas miten olla minä.

Vuosi 2019. Jaa-a, saapa nähdä!
Ensi viikolla aloitan verkko-opinnot Xamk:ssa ja opiskelen seuraavat puoli vuotta elämäntapamuutosta. Saan lisää välineitä auttaakseni myös muita voimaan paremmin! Mä näen oman tulevaisuuteni hyvinvoivempana kuin koskaan! Enkä malta odottaa pääseväni auttamaan myös sinua.


Annan eväät, sanotaan vaikka että osa 1

    

Syötkö sä riittävästi? Syötkö itsesi kylläiseksi, vai syötkö sen mukaan, millaisen määrän kuvittelet olevan sinulle riittävä? Kuka määrittelee annoskokosi?

Tammikuu on taas täyttänyt ainakin mun sosiaalisen median fiidit kaikenlaisilla tarjouksilla paremmasta elämästä, joista suurin osa liittyy laihduttamiseen tai kuntoiluun. On mukana onneksi muutama hyvinvoinnin näkökulmastakin aihetta lähestyvä palveluntarjoaja, mutta eniten ääneen pääsevät nopeita tuloksia lupaavat vaihtoehdot.

Ollaan ilman tätä- dieetti, tai hikijumppaa kaksi yhden hinnalla – houkuttelevaa, vai? Ja ne, jotka ovat jo kokeilleet kaikkea, tarttuvat taas uuteen tarjoukseen päätyen luultavimmin vain sättimään itseään taas yhdestä epäonnistumisesta. Miksi nopeat, tai jotakin poissulkevat vaihtoehdot sitten epäonnistuvat niin usein?

Jos sä aloitat dieetin, jossa sun pitäisi vaikkapa punnita joka ikinen suupala, kuinka pitkään uskoisit voivasi noudattaa sitä? Tai kuinka pitkään uskoisit voivasi elää niin, että kaikki herkut olisi kielletty? Kaalikeittodieetin ainakin luulisi päättyvän viimeistään kanssaeläjien painostuksesta. Jos jokin on kielletty, sitä ajattelee todennäköisesti enemmän, jolloin kieltäytyminen ei edesauta pysyvien muutosten tekemistä. Pysyvät muutokset ovat, noh, pysyviä muutoksia.

Mä uskon pitkäjänteisyyteen. Pieniin muutoksiin. Sellaisiin muutoksiin, joita voi toteuttaa koko loppuelämän. Ei dieettejä, ei kuureja, ei nälkää, ei kituuttamista. Hyvää oloa, hyvää ruokaa, hyvää juomaa, onnistumisia, etenemistä, terveyttä – täysipainoista elämää!

Lueskelen vapaa-ajallani (aina kun ehdin) ruokaan, syömiseen, hyvinvointiin ja painonhallintaan liittyvää kirjallisuutta ja viimeisin kirja oli Patrik Borgin Löydä tie keveään oloon. Patrik kirjoittaa kirjassaan, että siinä missä moni sanoo kehittymisen tapahtuvan epämukavuusalueella, hän uskoo elämäntapamuutoksen onnistuvan parhaiten, kun muutokset pystytään tekemään poistumatta omalta mukavuusalueeltaan (ei ihan sanasta sanaan näin, mutta you get the idea?). Allekirjoitan! Miksi tehdä muutoksia, joita ei voi noudattaa loppuelämää?

Me kannamme hurjan paljon syömiseen liittyvää painolastia, joka saa meidät suhtautumaan syömiseemme epäterveellä tavalla. Varsinkin meidän naisten on yllättävän usein vaikeaa saada edes riittävästi energiaa päivittäisestä ruuasta! Törmään hyvin usein siihen, että kuvitellaan syövänsä terveellisesti, vaikka määrät ovat ihan hirmuisen pieniä. Taustalta löytyy usein mediasta, ystäviltä, vanhemmilta tai muualta – ulkopuolelta – saatu viesti siitä, mikä määrä olisi SINULLE riittävä. On unohdettu kuinka hyviä me olemme oikeasti itse määrittelemään tarvitsemamme ruuan määrä.

Joten syö. Riittävän usein ja riittäviä määriä. Kuulostele, oletko jo täynnä (ja kyllä, se on ihan ok jättää ruokaa lautaselle, miten ihmeessä voimme joka ruokailulla tietää ottaa ruokaa ”sopivasti”?), vai tarvitsetko vielä jotakin lisää. Kun opit kuuntelemaan itseäsi, keho kertoo kyllä.

Kuka määrittelee annoskokosi?

Sinä.

Vaivaton mutta vaivattu

Lopussa ihan helvetin hyvä leipäohje, mutta sitä ennen vähän vakavampaa asiaa.

”Tottakai voin. Istu vain. Ei sun tarvitse. Mä jaksan kyllä.”

Kiltti, avulias, helppo = huomaamaton. Minä. Vaivaton. Ihminen, jolle on helppo uskoa omat salaisuudet, huolet ja murheet.

Vahva. Toimelias. Ihailtu. Aikaansaava. Osaaja. Tekijä!

Mutta sisältä yksinäinen, särkynyt, vaivattu.

Olin varmaankin 6-7 vuotias, olimme kylässä setäni luona. Suvullamme oli hyvin tiiviit välit ja vierailu oli yksi monista jo varmasti silläkin viikolla. Joku laittoi lastenhuoneen oven kiinni niin, että mun pikkusormi jäi oven väliin saranapuolella (oven kiinni laittaja ei sitä huomannut) ja mä en KEHDANNUT sanoa, että sattuu.

Huolehdin omaa kipuani enemmän siitä, miltä sukulaisestani olisi tuntunut, jos hän olisi huomannut satuttaneensa lasta.

Se järjetön empatia kostautui myöhempinä vuosina uupumuksena muiden tunteisiin. Muistan tehneeni tietoisen valinnan ja lopetin välittämästä, koska se oli jo ylivoimaista. Niistä tunteettomista vuosista en muista juuri mitään, turta mieleni piti ulkomaailman minusta erossa. Silti hoidin työni ja perheeni ilman, että tuo aivomyrsky näkyi päällepäin. En halunnut olla vaivaksi. Mä selviäisin kyllä, koska aina ennenkin olin.

Koska elämällä on taipumus muuttaa suuntaa meistä riippumattomistakin syistä, löysin itseni tilanteesta, jossa vuosia sisälle kertyneet tunteet purkautuivat ulos. Ne oivallukset silloin johtivat 10 vuoden liittoni päättymiseen, kaiken tutun ja turvallisen menettämiseen ja hypyn täysin tuntemattomaan, mutta löysin taas oman ääneni ja aloin rakentamaan minua uudestaan.

Se hyppy tuntuu edelleen! Hetkittäin ihailen omaa rohkeuttani, mutta välillä pohdin myös sen negatiivisia seurauksia. Parasta ja pahinta, mitä olen elämässäni tehnyt. Mihin se mut vei? Uskon olevani enemmän minä empaattisena ja välittävänä, tosin nykyään enemmän itseäni kuunnellen. Se matka vei minut lähemmäksi itseäni, teki elämästäni tasapainoisemman ja sai minut antamaan taas itsestäni muille.

Olen Vahva. Toimelias. Ihailtu. Aikaansaava. Osaaja. Tekijä!

En ole enää liian kiltti, enkä ollenkaan huomaamaton. Autan mielelläni muita, mutta muistan ottaa huomioon oman jaksamiseni. Osaan sanoa myös ei. Miellyttämisen tarve. Se ei elä minussa enää niin vahvasti.

Minua rakastetaan, vaikka en tekisi koko maailman asioita teille kaikille.

Vaivaton, vaivaamaton leipä
7dl luomulaatuisia jauhoja, vehnäjauhoa/kaurajauhoa/ohrajauhoja jne.
2tl suolaa
0,5tl kuivahiivaa
3,5dl kädenlämpöistä vettä

Illalla: Sekoita lasikulhossa kuivat aineet keskenään, kaada vesi joukkoon ja sekoita puukauhalla taikina sekaisin. Peitä kulho tuorekelmulla ja kohota aamuun saakka huoneenlämmössä.

Aamulla: Laita kannellinen valurautapata uuniin ja uuni lämpenemään 225 asteeseen. Kaada kohonnut taikina jauhotetulle pöydälle, lisää jauhoa myös taikinan päälle ja pyöräytä palloksi. Peitä pallo tuorekelmulla ja anna levätä puoli tuntia. Ota pata uunista ja lisää pohjalle hiukan öljyä. Laita taikinapallo kuumaan pataan, ripottele halutessasi päälle suolaa/yrttejä/siemeniä, laita kansi päälle ja paista puoli tuntia. Ota kansi pois ja paista vielä ilman kantta 15 minuuttia.

Maailman parasta!