Paluu tulevaisuuteen

Kuinka moni muistaa kyseisen leffatrilogian ensimmäisen osan ulkoa? Martyn ja hullun proffan, tai siis Docin. Lempparileffoja lapsuudesta, kertonee jotain myös allekirjoittaneen vitsihuumorin tasosta. Lähellä nollaa ja välillä sen alapuolella. Yhtymäkohta löytyy myös kulttuurisesti ja historiallisesti merkittävästä teoksesta, joka on jättänyt lähtemättömän jälkensä elokuvahistoriaan. Myös minulla on vakaa aikomus tehdä merkittäviä tekoja, tosin ei lähtökohtaisesti elokuvamaailmaan, vaan ihmisten elämään.

Otsikoksi tosin olisi kelvannut myös joku kliseinen ”katsaus viime vuoteen” tai ”mitä tuleva vuosi pitää sisällään”, mut ne ovat vähän tylsiä. Minähän en ole. Eivätkä ne olisi olleet riittävän kunnianhimoisia. Tai noh, suuruudenhulluja. Jos siis ET halua lukea mun menneestä vuodesta, saati tutustua tulevaisuudensuunnitelmiini, lopeta lukeminen. Nyt.

Vuosi 2018. Niin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas! Mä sain monen vuoden rämpimisen jälkeen oman elämäni taas omaan hallintaani. Opiskelin töiden ohella ravintovalmentajaksi. Selvisin pitkän parisuhteen isoimmasta muutoksesta ja oman ajan kutistumisesta minimiin. Stressitasot laskivat normaaliin. Palasin takaisin rakentamaan omaa tulevaisuutta. Ja ymmärsin mahdollisuuteni auttaa myös muita voimaan paremmin!

Ei niin kauan aikaa sitten tein vuosia rakastamaani työtä, johon alkoi kuitenkin tulla enemmän ja enemmän vääränlaista painetta, joka sairastutti mua sekä henkisesti, että fyysisesti. Viimeiset kaksi vuotta siinä työssä oireilin mitä ihmeellisimmillä tavoilla, lääkäritkään eivät keksineet oireilleni syytä. Jatkuvin oire oli ihottuma raajoissa, joihin ei löytynyt selitystä, mutta kymmeniä kortisonivoiteita kyllä. Ja yksi suun kautta ”nautittava” kortisonikuuri. Yksi lääkäri puhui jänisrutosta, toinen lupasi että ”et sä tuohon kuole”. Mutta epäilyksiä ja voiteita lukuun ottamatta, en saanut mitään konkreettista.

Kävin allergiakokeissa, joissa todettiin PPD (fenyylidiamiini) allergia, joten mustan väriaineen käytön (esim. hiusväri) jouduin lopettamaan. Olen allerginen myös formaldehydille, mutta en usko tuon enää haittaavan minua balsamoinnin yhteydessä. Kuten sanottu, jopa nollan alapuolella..
Mutta palatakseni asiaan, formaldehydiähän löytyy mm. tupakasta ja allergiani oli yksi vaikuttava tekijä siihen, että tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta täysin savutonta elämää. Hyvä minä!

Allergioiden ja iho-oireiden lisäksi en saanut oikein nukuttua öisin jatkuvan sydämentykytyksen ja ihmeellisten muljahteluiden takia. Olin niin väsynyt! Lomat menivät ulkomailla, yleensä rantalomakohteissa, joissa jäin monesti hotellihuoneeseen, koska en saanut kunnolla henkeä. Ahdisti, oksetti, oli flunssainen olo, tai tuntui vain että kuolen, jos liikahdan. Perhelomaa parhaimmillaan.

Kukaan lääkäreistä ei missään kohtaa kysynyt, että millainen elämäntilanne tai työtilanne mulla on. Kukaan ei edes ajatellut, että oireet voisivat johtua stressistä! Päädyin tähän ihan itse. Miksi? Koska oireet loppuivat, kun päätin työelämässä siirtyä eteenpäin. Lopetin. Mä olin niin väsynyt. Loppu.
Niin uupunut ja riutunut ihmisraunio, että vasta nyt lähes kahden vuoden jälkeen mä jaksan katsoa tätä taaksepäin.

Pisteenä i:n päälle, siellä sohvan pohjalla, sain viimeisen oireen, epäilty PPP. Krooninen ihosairaus. Kämmenen pohjat ja sormien sivut olivat täynnä pienen pieniä, kutisevan kivuliaita vesirakkuloita, jotka puhjetessaan rikkoivat ihon laajalta alueelta. Sen kolme viikkoa, ennen uuden työn aloittamista, käytin puuvillakäsineitä ja kortisonivoiteita, säälien itseäni etten ollut tajunnut irrottautua aiemmin.

Mutta. Olen päässyt eteenpäin. Ja paljon! Enkä ilman sitäkään kokemusta olisi tässä, entistä vahvempana mutta niin paljon herkemmin itseäni kuuntelevana.
Olen kiitollinen, että löysin itsestäni voimia irtautua vahingollisesta elämäntilanteesta ja sain tilaisuuden työskennellä rakastamallani alalla, rakentaen samalla itseäni uudestaan.
Tuomas Helkala Muutos – valmennuksesta kertoi eräässä podcastissa yhtälöstä T + R = L. Toimenpide + reaktio = lopputulos. Ja mä aloin elämään niin, että jos mitään ei muuta, mikään ei muutu.

Uusiksi meni työ.
Vaihdoin kosmetiikkani luonnonkosmetiikkaan.
Opettelin uudestaan nukkumaan.
Sain apua rakentaakseni hyvinvointiani tukevan ruokavalion.
Löysin liikunnan ilon!
Päätimme avopuolisoni kanssa yhdistää kahdeksan yhteisen vuoden kunniaksi myös osoitteen.
Luin itseni ravintovalmentajaksi.
Muistin taas miten olla minä.

Vuosi 2019. Jaa-a, saapa nähdä!
Ensi viikolla aloitan verkko-opinnot Xamk:ssa ja opiskelen seuraavat puoli vuotta elämäntapamuutosta. Saan lisää välineitä auttaakseni myös muita voimaan paremmin! Mä näen oman tulevaisuuteni hyvinvoivempana kuin koskaan! Enkä malta odottaa pääseväni auttamaan myös sinua.


Minäkuva

Minäkuva.

Jokaisella meistä sellainen on. Millainen minäkuva sinulla on? Uskallatko mennä peilin eteen ja avata silmät, katsoa itseäsi avoimesti? Näetkö ensin hyviä puoliasi? Miten muodostat minäkuvasi? Kuka asettaa SINUN pääsi sisälle odotukset SINUA kohtaan?

Sinä.

Ja kaikkeen tuohon sisältyy sana pitäisi. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan! Mutta vasta huomenna, koska tänään ei pysty. Ei kykene. Ei huvita. Liian kuuma, liian kylmä, vatsa liian täynnä, ennemmin päiväunet, lapsi pitää hakea, jääkaappi tyhjä, pyykit pesemättä, imurointipäivä. Ja sitten huono omatunto, kun ei tänäänkään, vaikka pitäisi. Kuka sanoo, että pitäisi?

Sinä.

Pitäisi olla parempi, hoikempi, kiinteämpi, rikkaampi, sosiaalisempi. Pitäisi nähdä useammin, matkustella enemmän, viettää aikaa perheen kanssa, käydä ulkona, remontoida, liikkua, rentoutua. Pitäisi olla paras versio minusta. Aivan, minä!

Mutta takaisin nykypäivän kirosanaan pitäisi. Totta kai lapsi haetaan sovitusti. Mutta nuo muut? Siihenkin löytyy yksi hyvä sana, tasapaino. Pyöritin pitkään yksin 3 hengen kotitalouttamme, isoa taloa ja siihen kuuluvia velvollisuuksia. Arkiaskareet, kuten ruoanlaitto, kaupassakäynnit, pyykkäämiset, lapsen hoito ja kuskaamiset – hoidin kaiken tuon vaativan työni ohella. Halusin varmistaa, että viikonloput, jotka saimme olla kaikki yhdessä, oli arkiaskareista vapaa. Silloin se tuntui olevan sen arvoista. Olin varmasti todella hyvää seuraa väsyneenä, kaiken antaneena. Turhautuneena, kun vain minun piti taas ne kaikki hoitaa. Ja koko ajan tiedostaen, että pitäisi vielä enemmän. Pitäisi syödä paremmin, pitäisi käydä lenkillä, pitäisi mennä salille. Niin. Ihan kuin aikaa, saati energiaa olisi ollut vielä vähän jäljellä.

Mutta huomaatko kirjoitusasun menneisyyden aikamuodon? Oli pakko pysähtyä vetämään henkeä ja laittaa asioita uusiksi. Perhe pysyi, aika moni muu asia muuttui. Tasapaino alkoi löytymään. Nyt siivoamme, kun on tulossa vieraita, tai kun on muuten vain pakko. Armollisemmin itseämme kohtaan. Pyykit hoituvat jopa huomaamatta. Kaupassa käydään suunnitellusti ja sen mukaan, kummalla meistä aikuisista on enemmän siihen aikaa. Arki on joustavampaa, kun meitä onkin kaksi niistä huolehtimassa. Näin on jäänyt aikaa myös itsestäni huolehtimiselle. Enää ei pitäisi, vaan tänään teen, koska haluan.

Uskalla avata silmät, hymyile itsellesi hyväksyvästi ja anna itsellesi mahdollisuus!

Suklainen ”nice cream”

1 jäätynyt banaani

1 rkl maapähkinävoi crunchy (Biona)

1 tl tummaa, sokeritonta kaakaojauhetta

Ripaus kanelia ja/tai aitoa vaniljaa

Jos tarvitsee nestettä, lisää loraus vettä tai vaikkapa mantelimaitoa!

Ainekset blenderiin ja sekaisin. NAUTI!