Minäkuva

Minäkuva.

Jokaisella meistä sellainen on. Millainen minäkuva sinulla on? Uskallatko mennä peilin eteen ja avata silmät, katsoa itseäsi avoimesti? Näetkö ensin hyviä puoliasi? Miten muodostat minäkuvasi? Kuka asettaa SINUN pääsi sisälle odotukset SINUA kohtaan?

Sinä.

Ja kaikkeen tuohon sisältyy sana pitäisi. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan! Mutta vasta huomenna, koska tänään ei pysty. Ei kykene. Ei huvita. Liian kuuma, liian kylmä, vatsa liian täynnä, ennemmin päiväunet, lapsi pitää hakea, jääkaappi tyhjä, pyykit pesemättä, imurointipäivä. Ja sitten huono omatunto, kun ei tänäänkään, vaikka pitäisi. Kuka sanoo, että pitäisi?

Sinä.

Pitäisi olla parempi, hoikempi, kiinteämpi, rikkaampi, sosiaalisempi. Pitäisi nähdä useammin, matkustella enemmän, viettää aikaa perheen kanssa, käydä ulkona, remontoida, liikkua, rentoutua. Pitäisi olla paras versio minusta. Aivan, minä!

Mutta takaisin nykypäivän kirosanaan pitäisi. Totta kai lapsi haetaan sovitusti. Mutta nuo muut? Siihenkin löytyy yksi hyvä sana, tasapaino. Pyöritin pitkään yksin 3 hengen kotitalouttamme, isoa taloa ja siihen kuuluvia velvollisuuksia. Arkiaskareet, kuten ruoanlaitto, kaupassakäynnit, pyykkäämiset, lapsen hoito ja kuskaamiset – hoidin kaiken tuon vaativan työni ohella. Halusin varmistaa, että viikonloput, jotka saimme olla kaikki yhdessä, oli arkiaskareista vapaa. Silloin se tuntui olevan sen arvoista. Olin varmasti todella hyvää seuraa väsyneenä, kaiken antaneena. Turhautuneena, kun vain minun piti taas ne kaikki hoitaa. Ja koko ajan tiedostaen, että pitäisi vielä enemmän. Pitäisi syödä paremmin, pitäisi käydä lenkillä, pitäisi mennä salille. Niin. Ihan kuin aikaa, saati energiaa olisi ollut vielä vähän jäljellä.

Mutta huomaatko kirjoitusasun menneisyyden aikamuodon? Oli pakko pysähtyä vetämään henkeä ja laittaa asioita uusiksi. Perhe pysyi, aika moni muu asia muuttui. Tasapaino alkoi löytymään. Nyt siivoamme, kun on tulossa vieraita, tai kun on muuten vain pakko. Armollisemmin itseämme kohtaan. Pyykit hoituvat jopa huomaamatta. Kaupassa käydään suunnitellusti ja sen mukaan, kummalla meistä aikuisista on enemmän siihen aikaa. Arki on joustavampaa, kun meitä onkin kaksi niistä huolehtimassa. Näin on jäänyt aikaa myös itsestäni huolehtimiselle. Enää ei pitäisi, vaan tänään teen, koska haluan.

Uskalla avata silmät, hymyile itsellesi hyväksyvästi ja anna itsellesi mahdollisuus!

Suklainen ”nice cream”

1 jäätynyt banaani

1 rkl maapähkinävoi crunchy (Biona)

1 tl tummaa, sokeritonta kaakaojauhetta

Ripaus kanelia ja/tai aitoa vaniljaa

Jos tarvitsee nestettä, lisää loraus vettä tai vaikkapa mantelimaitoa!

Ainekset blenderiin ja sekaisin. NAUTI!

Aloitetaanko?

Jännittää.

Tuntuu kuin aloittaisi ihan alusta, vaikka oikeastaan vain sukeltaa syvemmälle sinne, mistä on pitkään haaveillut!

Osaanko kirjoittaa? Mistä kirjoitan? Mistä aloitan? Kiinnostaako ketään? Uskallanko avata oven omaan elämään? Onnistunko? Uskallanko epäonnistua?

Osaan! Tai ainakin aloitan ja uskallan ottaa riskin. Siitähän tässäkin on oikeastaan kyse, mahdollisuuksista ja niihin hyppäämisestä.

Oma tarinani ruoan ja syömisen saralla juontaa juurensa lapsuuteen, kuinkas muuten. Elin tavallista maaseudun arkea, mutta lähipiirissäni oli taipumusta ylipainoon ja sitä kautta jatkuvaan laihduttamiseen. Kasvoin raejuusto-, parsa-, kaalikeitto-, pussikeittodieettien äärellä. Toisaalta tarjolla oli myös itse metsästettyä, kalastettua ja kasvatettua perusruokaa. Nuoren tytön identiteettiin jätti kuitenkin jatkuva painontarkkailu jälkensä ja hyvin ristiriitaisenkin suhteen aikuisiän syömiseen.

Tiedän, että teistä löytyy paljon kaltaisiani, nyt aikuisia, jotka kamppailevat samojen ajatusten kanssa vielä tänäkin päivänä.

Muutama vuosi sitten havahduin omiin sanoihini ”voisin niin paljon paremmin, jos ei tarvitsisi enää syödä!” How fucked up is that? Painosta se ei ollut kiinni, olen suurimman osan elämääni ollut normaalipainoinen, jopa hoikka. Toki elämän varrelta löytyy ajanjaksot molemmista ääripäistä – niistä ehkä lisää joskus toiste.

Tarina jatkuu niin, että valitsin työni hyvin yksinkertaistetusti ruuan parista vuonna 2009. Olen työskennellyt – en itse keittiössä, vaan keittiöalan ammattilaisten kanssa jo lähes kymmenen vuoden ajan oppien yhtä sun toista ruoasta, syömisestä ja ennen kaikkea raaka-aineista.

Oma havahtumiseni syömisen lopettamisajatukseen olikin signaali kehostani, syömäni ruoka ei tehnyt minulle hyvää, minusta onnellista, ei edesauttanut jaksamista, saati painon pysymistä normaalina! Ei, syömäni ruoka kivisti mahaa, turvotti, väsytti, aiheutti ummetusta ja iho-ongelmia, vain muutamia muistoja mainitakseni. Ihan tarkkaa kuvaa kaikesta ei ole, koska pidin niin pitkään noita asioita NORMAALINA!

Onko normaalia, jos reissuun lähtiessä – matkakohteesta riippumatta (!) – tietää jo valmiiksi, että ei kannata paljoa syödä, kun ei ”se” halua tulla ulos ennen kuin palaa takaisin kotiin?

Ei ole.

Onko normaalia, että iho oireilee jalkapohjista päänahkaan mitä ihmeellisimmillä oireilla, niin että lääkäritkään eivät keksineet oireille nimeä, mutta hurjan montaa kortisonivoidetta määrättiin kyllä (sekä yksi suun kautta nautittava kortisonikuuri)?

Ei ole.

Onko normaalia, että paino nousee ”vaikka enhän mä edes syö mitään”? Kun teki mieli kuihduttaa ne loputkin syömiset olemattomiin. Kun aloin ottamaan selvää mm. aineenvaihdunnasta, niin tuo syömättömyys ja painonnousu ”makes more sense”. Puhutaan tästäkin aiheesta lisää tuonnempana, kun pääsen aloittamaan ravintovalmentajan koulutukseni!

Kesällä 2017 otin hetken mielijohteesta yhteyttä ravintovalmentajaan. Ensimmäisellä tapaamiskerralla käytiin aika laajastikin läpi elämäntilannettani ja ruokailutottumuksiani, sekä kartoitettiin tavoitteet. Tämä kuukauden mittainen valmennus muutti suhtautumiseni syömiseen ihan täysin, puhumattakaan olotilassa tapahtuneesta muutoksesta! Muistuttaisin, että tällaiset muutokset ovat aina pitkäjänteisiä, mutta yleensä ensimmäiset asiat ovat havaittavissa jo 3-4 viikkoa muutoksen jälkeen – jos jo heti alussa löytyy se optimaalinen ruokavalio itselleen. Oikein hymyilyttää muistella niitä fiiliksiä, kun syömisen jälkeenkin vatsa tuntui ”hoikalta”! Ja toisaalta, kun söi jotain itselle ei-sopivaa, senkin kyllä huomasi (ja huomaa edelleen) todella nopeasti. Kohta on siis vuosi opeteltu syömään minulle oikealla tavalla, ja matkan varrella on kasvanut nälkä tehdä ruoan vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin itselle myös ammatti.

Toukokuussa päätin ilmoittautua mukaan elokuussa 2018 alkavaan Ravintovalmentaja-koulutukseen. Haluan voida vielä paremmin. Haluan auttaa perheenjäseniäni, urheilevaa tytärtäni, fibromyalgiaa sekä kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavaa läheistä, diabeetikkoystävääni, ylipainoista, mielenterveysongelmista ja kroonisesta kivusta kärsiviä sukulaisiani – tiedän jo nyt, että ravinnolla pystyy tekemään paljon hyvää kaikille yllämainituille läheisilleni! Ja kuinka paljon apua tarvitsevia ihmisiä löytyy lähipiirini ulkopuolelta?

Ruokalogiani on vanha viisaus – olet mitä syöt.