Annan eväät, sanotaan vaikka että osa 1

    

Syötkö sä riittävästi? Syötkö itsesi kylläiseksi, vai syötkö sen mukaan, millaisen määrän kuvittelet olevan sinulle riittävä? Kuka määrittelee annoskokosi?

Tammikuu on taas täyttänyt ainakin mun sosiaalisen median fiidit kaikenlaisilla tarjouksilla paremmasta elämästä, joista suurin osa liittyy laihduttamiseen tai kuntoiluun. On mukana onneksi muutama hyvinvoinnin näkökulmastakin aihetta lähestyvä palveluntarjoaja, mutta eniten ääneen pääsevät nopeita tuloksia lupaavat vaihtoehdot.

Ollaan ilman tätä- dieetti, tai hikijumppaa kaksi yhden hinnalla – houkuttelevaa, vai? Ja ne, jotka ovat jo kokeilleet kaikkea, tarttuvat taas uuteen tarjoukseen päätyen luultavimmin vain sättimään itseään taas yhdestä epäonnistumisesta. Miksi nopeat, tai jotakin poissulkevat vaihtoehdot sitten epäonnistuvat niin usein?

Jos sä aloitat dieetin, jossa sun pitäisi vaikkapa punnita joka ikinen suupala, kuinka pitkään uskoisit voivasi noudattaa sitä? Tai kuinka pitkään uskoisit voivasi elää niin, että kaikki herkut olisi kielletty? Kaalikeittodieetin ainakin luulisi päättyvän viimeistään kanssaeläjien painostuksesta. Jos jokin on kielletty, sitä ajattelee todennäköisesti enemmän, jolloin kieltäytyminen ei edesauta pysyvien muutosten tekemistä. Pysyvät muutokset ovat, noh, pysyviä muutoksia.

Mä uskon pitkäjänteisyyteen. Pieniin muutoksiin. Sellaisiin muutoksiin, joita voi toteuttaa koko loppuelämän. Ei dieettejä, ei kuureja, ei nälkää, ei kituuttamista. Hyvää oloa, hyvää ruokaa, hyvää juomaa, onnistumisia, etenemistä, terveyttä – täysipainoista elämää!

Lueskelen vapaa-ajallani (aina kun ehdin) ruokaan, syömiseen, hyvinvointiin ja painonhallintaan liittyvää kirjallisuutta ja viimeisin kirja oli Patrik Borgin Löydä tie keveään oloon. Patrik kirjoittaa kirjassaan, että siinä missä moni sanoo kehittymisen tapahtuvan epämukavuusalueella, hän uskoo elämäntapamuutoksen onnistuvan parhaiten, kun muutokset pystytään tekemään poistumatta omalta mukavuusalueeltaan (ei ihan sanasta sanaan näin, mutta you get the idea?). Allekirjoitan! Miksi tehdä muutoksia, joita ei voi noudattaa loppuelämää?

Me kannamme hurjan paljon syömiseen liittyvää painolastia, joka saa meidät suhtautumaan syömiseemme epäterveellä tavalla. Varsinkin meidän naisten on yllättävän usein vaikeaa saada edes riittävästi energiaa päivittäisestä ruuasta! Törmään hyvin usein siihen, että kuvitellaan syövänsä terveellisesti, vaikka määrät ovat ihan hirmuisen pieniä. Taustalta löytyy usein mediasta, ystäviltä, vanhemmilta tai muualta – ulkopuolelta – saatu viesti siitä, mikä määrä olisi SINULLE riittävä. On unohdettu kuinka hyviä me olemme oikeasti itse määrittelemään tarvitsemamme ruuan määrä.

Joten syö. Riittävän usein ja riittäviä määriä. Kuulostele, oletko jo täynnä (ja kyllä, se on ihan ok jättää ruokaa lautaselle, miten ihmeessä voimme joka ruokailulla tietää ottaa ruokaa ”sopivasti”?), vai tarvitsetko vielä jotakin lisää. Kun opit kuuntelemaan itseäsi, keho kertoo kyllä.

Kuka määrittelee annoskokosi?

Sinä.

Aloitetaanko?

Jännittää.

Tuntuu kuin aloittaisi ihan alusta, vaikka oikeastaan vain sukeltaa syvemmälle sinne, mistä on pitkään haaveillut!

Osaanko kirjoittaa? Mistä kirjoitan? Mistä aloitan? Kiinnostaako ketään? Uskallanko avata oven omaan elämään? Onnistunko? Uskallanko epäonnistua?

Osaan! Tai ainakin aloitan ja uskallan ottaa riskin. Siitähän tässäkin on oikeastaan kyse, mahdollisuuksista ja niihin hyppäämisestä.

Oma tarinani ruoan ja syömisen saralla juontaa juurensa lapsuuteen, kuinkas muuten. Elin tavallista maaseudun arkea, mutta lähipiirissäni oli taipumusta ylipainoon ja sitä kautta jatkuvaan laihduttamiseen. Kasvoin raejuusto-, parsa-, kaalikeitto-, pussikeittodieettien äärellä. Toisaalta tarjolla oli myös itse metsästettyä, kalastettua ja kasvatettua perusruokaa. Nuoren tytön identiteettiin jätti kuitenkin jatkuva painontarkkailu jälkensä ja hyvin ristiriitaisenkin suhteen aikuisiän syömiseen.

Tiedän, että teistä löytyy paljon kaltaisiani, nyt aikuisia, jotka kamppailevat samojen ajatusten kanssa vielä tänäkin päivänä.

Muutama vuosi sitten havahduin omiin sanoihini ”voisin niin paljon paremmin, jos ei tarvitsisi enää syödä!” How fucked up is that? Painosta se ei ollut kiinni, olen suurimman osan elämääni ollut normaalipainoinen, jopa hoikka. Toki elämän varrelta löytyy ajanjaksot molemmista ääripäistä – niistä ehkä lisää joskus toiste.

Tarina jatkuu niin, että valitsin työni hyvin yksinkertaistetusti ruuan parista vuonna 2009. Olen työskennellyt – en itse keittiössä, vaan keittiöalan ammattilaisten kanssa jo lähes kymmenen vuoden ajan oppien yhtä sun toista ruoasta, syömisestä ja ennen kaikkea raaka-aineista.

Oma havahtumiseni syömisen lopettamisajatukseen olikin signaali kehostani, syömäni ruoka ei tehnyt minulle hyvää, minusta onnellista, ei edesauttanut jaksamista, saati painon pysymistä normaalina! Ei, syömäni ruoka kivisti mahaa, turvotti, väsytti, aiheutti ummetusta ja iho-ongelmia, vain muutamia muistoja mainitakseni. Ihan tarkkaa kuvaa kaikesta ei ole, koska pidin niin pitkään noita asioita NORMAALINA!

Onko normaalia, jos reissuun lähtiessä – matkakohteesta riippumatta (!) – tietää jo valmiiksi, että ei kannata paljoa syödä, kun ei ”se” halua tulla ulos ennen kuin palaa takaisin kotiin?

Ei ole.

Onko normaalia, että iho oireilee jalkapohjista päänahkaan mitä ihmeellisimmillä oireilla, niin että lääkäritkään eivät keksineet oireille nimeä, mutta hurjan montaa kortisonivoidetta määrättiin kyllä (sekä yksi suun kautta nautittava kortisonikuuri)?

Ei ole.

Onko normaalia, että paino nousee ”vaikka enhän mä edes syö mitään”? Kun teki mieli kuihduttaa ne loputkin syömiset olemattomiin. Kun aloin ottamaan selvää mm. aineenvaihdunnasta, niin tuo syömättömyys ja painonnousu ”makes more sense”. Puhutaan tästäkin aiheesta lisää tuonnempana, kun pääsen aloittamaan ravintovalmentajan koulutukseni!

Kesällä 2017 otin hetken mielijohteesta yhteyttä ravintovalmentajaan. Ensimmäisellä tapaamiskerralla käytiin aika laajastikin läpi elämäntilannettani ja ruokailutottumuksiani, sekä kartoitettiin tavoitteet. Tämä kuukauden mittainen valmennus muutti suhtautumiseni syömiseen ihan täysin, puhumattakaan olotilassa tapahtuneesta muutoksesta! Muistuttaisin, että tällaiset muutokset ovat aina pitkäjänteisiä, mutta yleensä ensimmäiset asiat ovat havaittavissa jo 3-4 viikkoa muutoksen jälkeen – jos jo heti alussa löytyy se optimaalinen ruokavalio itselleen. Oikein hymyilyttää muistella niitä fiiliksiä, kun syömisen jälkeenkin vatsa tuntui ”hoikalta”! Ja toisaalta, kun söi jotain itselle ei-sopivaa, senkin kyllä huomasi (ja huomaa edelleen) todella nopeasti. Kohta on siis vuosi opeteltu syömään minulle oikealla tavalla, ja matkan varrella on kasvanut nälkä tehdä ruoan vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin itselle myös ammatti.

Toukokuussa päätin ilmoittautua mukaan elokuussa 2018 alkavaan Ravintovalmentaja-koulutukseen. Haluan voida vielä paremmin. Haluan auttaa perheenjäseniäni, urheilevaa tytärtäni, fibromyalgiaa sekä kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavaa läheistä, diabeetikkoystävääni, ylipainoista, mielenterveysongelmista ja kroonisesta kivusta kärsiviä sukulaisiani – tiedän jo nyt, että ravinnolla pystyy tekemään paljon hyvää kaikille yllämainituille läheisilleni! Ja kuinka paljon apua tarvitsevia ihmisiä löytyy lähipiirini ulkopuolelta?

Ruokalogiani on vanha viisaus – olet mitä syöt.